Elinikäistä oppimista on jo 1970-luvulta lähtien ehdotettu ratkaisuksi moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen avulla on pyritty torjumaan vieraantumista ja syrjäytymistä, tukemaan demokratiaprosesseja ja parantamaan talouden kilpailukykyä. Määrittelemällä, millainen elinikäisen oppijan tulisi olla, elinikäisen oppimisen politiikalla on luotu käsitystä ihmisestä.

Heikki Kinnari osoittaa väitöstutkimuksessaan, etteivät elinikäisen oppimisen ratkaistavaksi osoitetut ongelmat ole vuosikymmenten saatossa juuri muuttuneet. Sen sijaan ehdotetut ratkaisukeinot ja elinikäisen oppimisen politiikan rakentama käsitys ihmisestä ovat muuttuneet merkittävästi.

Vakiintuneen jaottelun mukaan elinikäisen oppimisen politiikassa erottuvat humanistinen sukupolvi, talouden sukupolvi ja ”pehmeän” talouden sukupolvi. Nämä elinikäisen oppimisen politiikan sukupolvet eivät ole homogeenisia, vaan eri aikoina politiikan valta-asemasta ovat kilpailleet useat vaihtoehtoiset näkökannat.

Tutkimus osoittaa kolmannen ”pehmeän” talouden sukupolven jääneen lyhyeksi. Elinikäisen oppimisen politiikka näyttääkin siirtyneen neljänteen sukupolveen, yrittäjämäisen talouden aikaan. Elinikäisen oppimisen politiikassa rakennettu ihminen on hitaasti muuntunut demokratiaa ja emansipaatiota korostavasta solidaarisesta kansalaisesta itsestään huolehtivaksi, itseohjautuvaksi, autonomiseksi ja yrittäjämäiseksi kansalaiseksi.

Heikki Kinnarin tutkimus johdattaa lukijan pohtimaan elinikäisen oppimisen muutosta. Kirja sopii tutkijoille, opettajille, opiskelijoille, korkeakoulujen kehittäjille, koulutuspoliittisille päättäjille sekä kaikille yhteiskunta- ja koulutuspolitiikasta kiinnostuneille.