Lokakuussa 2009 elämäni pysähtyi. Vuotta nuorempi sisareni joutui henkirikoksen uhriksi vasta 18-vuotiaana. Surun ja järkytyksen keskellä alkoi syntyä runoja, joissa pystyin purkamaan ahdistusta. Olin kirjoittanut runoja aiemminkin, mutta nyt niistä tuli selviytymiskeino suuren tuskan keskellä. Joissakin runoissa voi nähdä vain tämän ahdistuksen, mutta loppua kohti niissä on toivoa ja selviytymistä. Samanlaista toivoa, kuin muidenkin surevien, samankaltaisen kohtalon kokeneiden elämässä. Kirja käsittelee minun, nuoren miehen, tunnetiloja kaiken keskellä.

"Kannan menneisyyttäni pallo jalassa, riippakivenä. Menneisyyteni tuskat ja tulet kuvioituna kiveen. Vanki oman elämäni, vanki synnyinmaani."

"Yön turta käy läpi mustaa sumuaan, tunneli sulkeutuu juuri kun herään sen edestä. Nukahtaminen on taivaan lahja."