Eino Leino (1878-1926) kirjoitti kolme tarinaa viime vuosisadan alkupuolella - aikana, jota pidetään Leinon parhaimpana kautena: Mesikämmen (joulutarina vanhoille ja nuorille) v. 1914, Musti (eläintarina) v. 1916 sekä Ahven ja kultakalat (tarina syvyyksistä) v. 1918. Kaikki kolme teosta ovat kirjailijan oman elämän syvällisiä kuvauksia, eivätkä varsinaisia eläintarinoita. Leino seurasi tiiviisti aikaansa ja ajan taiteellisia virtauksia. Tuona uusromantiikan aikakautena kirjallisuudessa korostui tunteen ja mielikuvien rooli. Tästä syystä myös runous oli Leinolle tärkeä kanava, koska se antoi mielikuvien luomiseen eniten tilaa. Nietzschen mukaan viime vuosisadan alun modernismiin kuului vertauskuvallinen unenomainen esitystapa. Kaikki kolme Leinon teosta sisältävät unenomaisuutta, ajan häivyttämistä sekä vertauskuvallisuutta.

Ahven ja kultakalat on kertomus kuvankauniista kuninkaan tyttärestä, joka on onkinut koko elämänsä kultakaloja, mutta kyllästyttyään siihen pyytää äidiltään lupaa saada lähteä onkimaan oikeita kaloja, ja tavata oikeita ihmisiä. Kuninkaan tytär on tavannut lammella onkiessaan kuvankauniin kuninkaan pojan, joka kuitenkin elää vain hänen mielikuvissaan, mutta on silti täyttä totta hänelle. Kuvankaunis kuninkaan tytär rakastaa sekä ihmistä mutta vielä enemmän syvyyksissä elävää kuvajaista - kuninkaan poikaa, joka puolestaan oli joutunut ahventen valtakuntaan, rakastettuaan vain itseään ja omia mielikuviaan. Tarinassa uidaan syvissä vesissä siinä, mikä on todellista ja mikä ei, ja se on tietyllä tavalla sadunomaista runollista symbolismia. Siinä vertaillaan sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Sisäinen totuus paljastuu unen ja mielikuvien kautta. Vesi ja lampi on ilmeisesti ollut Leinolle alitajunnan vertauskuva myös runoudessa.
Kannen valokuva: Mikko Suonio/vastavalo.net
Äänikirja sisältää yhden mp3-cd -levyn kotelossaan.